Kello on kolme perjantai-iltapäivänä ja minä heräsin juuri työpäivän jälkeisiltä parin tunnin päiväunilta (hyvästi tietenteko, terve ihanat nokoset). Kylläpä tämä opettajan työ onkin rankkaa!

On se, ihan oikeasti. Tällä viikolla olen taas saanut muutamaan otteeseen huomata, kuinka kolmekymppistä hupparimisua ei oikein jakseta arvostaa. Ne vanhat korput tietävät varmaan jotain oppiaineestaan tai omasta alastaan, mutta mielenkiintoisesta opetuksesta tai nuorista ei niillä tätösillä ole kyllä minkään valtakunnan käsitystä. Paskinta on kuitenkin, että minua ei kuunnella. Ehdotin aikaa sitten, että jakaisimme ryhmämme yhdessä oppiaineessa kahtia siten, että minä ja heikosti kieltä osaavat opiskelisimme toisessa tilassa. Ei, se se sopinut. Nyt samainen opettaja on päätynyt itse ryhmän jakamisen ja mennyt itkemään reksille. Seurauksella, että ryhmä todella jaetaan kahtia ja sitä toista ryhmää tulee opettamaan toinen ope! En siis minä, vaan joku kolmas. Jaa-a, mikähän mun roolini on tässä nyt sitten? Se, että saan edelleen hengata siellä luokassa tyhjänpanttina, kun se eukko ei edes anna mulle mitään vastuuta tai tekemistä.

Toinen samanlainen esimerkki: Puhuin oppilashuoltoryhmälle ehkä syyskuussa monenlaisista huolistani yhden oppilaan suhteen. Olin kuulema liian hätäinen, kyllä se siitä. Puhuin uudestaan kuukausi sitten. Ei vieläkään mitään. Vihdoin minua pyydettiin jättämään lapulla asiat, mistä olin huolissani, oppilaan kanssa ehkä jutteltaisiin  kun ehdittäisiin. Ja tällä viikolla, kas. Oppilaan kanssa juteltiin ja ylläri ylläri, yhtäkkiä kaikki muutkin olivat kovin huolestuneita. Löytyi lisäresurssia ja monenlaista tukea, sellaista, mihin opettaja ei oikein pysty.

Vaikak olen nuori, en ole ääliö. Huomaan kyllä usein, jos kaikki ei ole ihan niin kuin pitäisi. Ihan kaikkea en osaa vielä, mutta mielelläni oppisin. Jos mulle vaan annettaisiin mahdollisuus.