Eräs ystäväni muuttaa muutaman viikon päästä Brasilian takamaille perheensä kanssa ikuisiksi ajoiksi. Käytin tänään sairaslomani hyödyllisesti ja menin vierailulle perheen luo. Vaikka näemme melko harvoin, en koskaan vierasta tätä ystävääni. On hassua, miten joidenkin ihmisten kanssa välimatka tai aika ei tee tuhoa.

Tänään vasta tajusin toden teolla, että kahden viikon päästä pitkään puhuttu muutto olisi viimein totta.  Tuntui aika pelottavalta ajatella, että me emme välttämättä tästä eteenpäin tapaa toisiamme - ehkä enää ikinä?! Tiedän, että siteet Suomeen eivät yhdessä muutossa katkea ja että meillä molemmilla matkailu on verissä. On siis todennäköistä, että hän tulee käymään täällä tai että minä menen käymään siellä. Silti muutto tuntuu kovin lopulliselta.

Ihailen ystäväni rohkeutta. Unelman toteuttaminen voi joskus vaatia suuria ratkaisuja. Toivon, että minustakin jonain päivänä löytyy se selkeys, että "näin on tehtävä, tuli mitä tuli". Iloitsen ystäväni puolesta, mutta olo on haikea. Nyt harmittaa, etten ole käyttänyt mahdollisuuksia tavata häntä useammin vaikka olen hyvin tiennyt muuttoaikeista.

Hyvää matkaa! Minulla tulee teitä ikävä!