Viimeisestä ruikutuksesta on aikaa, joten nyt kehtaan taas antaa palaa. Kyseessä on siis jälleen kerran se sama vanha ongelma: mitä tehdä elämällään.

Vastasin eilen kaverilleni Nasulle sähköpostitse näin (kysymykseen "onko menojalkaa vipattanut ja nena nayttanyt suunnan?") "Uudet työt odottelee ei nyt olekaan kutsuneet mua. Menojalkaa vipattaa kyllä, mutta valitettavasti kukaan ei halua mua töihin. Usko alkaa loppua pikku hiljaa ja jotain päätöksiä pitäisi ens syksyn osalta (ts. työtön/jatko-opiskelija/open sijaisuus tms.) jo kohtapuoliin tehdä. Mä en tiedä, mitä tästä oikein tulee, otanko riskin ja yritän saada oikeita töitä vai alanko vääntää väitöskirjaa oikeasti vai mitä. Mut joo. Joko asioilla on tapana järjestyä, eli lilluttelen vaan eteenpäin ja odotan jotain tapahtuvaksi tai sitten olen reipas ja teen askeleen johonkin suuntaan. Vaan mihin. Mä en tajua, miksi kaiken pitää aina olla niin hankalaa."

Kysymys on siis päätöksenteosta. Tunnetusti se ei ole mun vahvin puoleni... Mä tiedän, minne mä  todennäköisesti haluaisin päätyä  viiden vuoden sisällä, mutta en yhtään tiedä, mikä mua auttaisi pyrkimyksissäni. Olisiko yhdestä lisävuodesta opettajana hyötyä? Vai olisinko houkuttelevampi, jos takana olisi pidemmälle ehtineet jatko-opinnot. Vai olisiko peräti jostain muusta työstä ponnahduslautaa elämään? Ja jos teen pääöksen jäädä odottelemaan sitä muuta-oikeaa-työtä, mistä sitä pitäisi etsiä ja miten sen saisi? Jos päätän ryhtyä jatko-opiskelijaksi, olisiko mulla mitään mahdollisuutta saada rahoitusta? Onko järkevää jatko-opiskelella, jos tiedän nyt jo, ettei varsinainen tutkijan työ ole mua varten?  Mitä mä hyötyisin siitä luokanopettajana olemisesta?

Ja ennenkaikkea: mikä näistä on oman onneni seppänä olemista ja mikä  puolestaan ajatumista???? Mulla on tällä hetkellä sellainen olo, että ihan mikä hyvänsä vaihtoehto on sekä valintaa että ajatumista.

APUVA!