Viimeisestä ruikutuksesta on aikaa, joten nyt kehtaan taas antaa palaa. Kyseessä on siis jälleen kerran se sama vanha ongelma: mitä tehdä elämällään.
Vastasin eilen kaverilleni Nasulle sähköpostitse näin (kysymykseen
"onko menojalkaa vipattanut ja nena nayttanyt suunnan?") "Uudet työt
odottelee ei nyt olekaan kutsuneet mua. Menojalkaa vipattaa kyllä,
mutta valitettavasti kukaan ei halua mua töihin. Usko alkaa loppua
pikku hiljaa ja jotain päätöksiä pitäisi ens syksyn osalta (ts.
työtön/jatko-opiskelija/open sijaisuus tms.) jo kohtapuoliin tehdä. Mä
en tiedä, mitä tästä oikein tulee, otanko riskin ja yritän saada
oikeita töitä vai alanko vääntää väitöskirjaa oikeasti vai mitä. Mut
joo. Joko asioilla on tapana järjestyä, eli lilluttelen vaan eteenpäin
ja odotan jotain tapahtuvaksi tai sitten olen reipas ja teen askeleen
johonkin suuntaan. Vaan mihin. Mä en tajua, miksi kaiken pitää aina
olla niin hankalaa."
Kysymys on siis päätöksenteosta. Tunnetusti se ei ole mun vahvin
puoleni... Mä tiedän, minne mä todennäköisesti haluaisin
päätyä viiden vuoden sisällä, mutta en yhtään tiedä, mikä mua
auttaisi pyrkimyksissäni. Olisiko yhdestä lisävuodesta opettajana
hyötyä? Vai olisinko houkuttelevampi, jos takana olisi pidemmälle
ehtineet jatko-opinnot. Vai olisiko peräti jostain muusta työstä
ponnahduslautaa elämään? Ja jos teen pääöksen jäädä odottelemaan sitä
muuta-oikeaa-työtä, mistä sitä pitäisi etsiä ja miten sen saisi? Jos
päätän ryhtyä jatko-opiskelijaksi, olisiko mulla mitään mahdollisuutta
saada rahoitusta? Onko järkevää jatko-opiskelella, jos tiedän nyt jo,
ettei varsinainen tutkijan työ ole mua varten? Mitä mä hyötyisin
siitä luokanopettajana olemisesta?
Ja ennenkaikkea: mikä näistä on oman onneni seppänä olemista ja mikä puolestaan ajatumista???? Mulla on tällä hetkellä sellainen olo, että ihan mikä hyvänsä vaihtoehto on sekä valintaa että ajatumista.
APUVA!
torstai, 20. huhtikuu 2006
Kommentit