Eilen mietin, pitäisikö ajautua vai valita. Sain kommentteja sähköpostitsekin, eli vissiin on aihe aika ajankohtainen monille muillekin....

Vielä lisäyksenä siihen eiliseen ruikutukseen:
Mä siis tiedä aika tarkkaan, mitä haluaisin tehdä ei ihan lähitulevaisuudessa vaan sitten. Tavoitteet on korkealla, mutta niin pääseminen tässä mietityttää. Muutamakin antoi mulle ohjeen, että ota relasti vaan ja ajaudu. Ajautumisessa on kuitenkin aika iso riski. Kuulun niihin ihmisiin, joille uralla on väliä. Eli siis halua saada mageen uran, josta voin nauttia. Ajautumalla saatan saada sen uran, mutat yhtä hyvin voin ajatua jonnekin ihan muualle, mikä ammatillisesti tuskin tyydyttäisi. Jos en olisi niin kunnianhimoinen, jäisin opettajaksi, sillä se työ täyttää muuten ne kriteerit, joita olen omalle työlleni asettanut (merkityksellisyys, mielekkyys ja monipuolisuus). Valitettavasti opettajana urakehitysmahdollisuudet ovat aikalailla vähäiset.

Uskallan myös väittää, että perheettömänä ja parittomana työn merkitys elämänlaatua määrittävänä tekijänä kasvaa. Kun oma itse on koko ajan huomion keskipisteenä, sitä ei halua tehdä "vaan jotain töitä", sillä harrasteistakaan on vaikea repiä merkityksellisyyttä. Minulla on periaatteessa käytettävissä rajattomasti aikaa työhön paneutumiseen ja uppoamiseen, kun ei kukaan ole vaatimassa, että jakaisin aikaani muiden kanssa.

Siksi on vaikeaa ottaa rennoin rantein ja olla stressaamatta. Jos ura tyssää, on mun elämässäni lopulta jäljellä aika vähän mitään mielekästä. Merkityksettömyys johtaa tarpeettomuuden tunteeseen ja sitten meneekin jo hirmuisen huonosti. Aika säälittävää, mutta totta.