Eilen oli harvinaislaatuinen perhetapahtuma. Kokoonnuttiin koko kööri isälle ja sen avovaimolle syömään. Harvinaista siitä tekee sen, että meitä on siis viisi sisarusta ja kun yksi asuu Saksassa, nähdään todella todella harvoin siten, että kaikki olisivat paikalla. Omituista on se, ettei puutuva jäsen välttämättä ole se Berliinin sisko, vaan veljeni, jota irvailumielessä kutsuin Kunikaaksi lukioaikoina. Kuninkaalla on yhä jossain määrin tapana kuvitella, että maailma pyörii hänen ympärillään ja hänen omien, persoonallisten aikataulujensa mukaan. Lisäksi Kuningas luulee, että vanhimpana veljenä hänellä on täydellinen määräysvalta kaikkiin perheen yhteisiin asioihin (tosin tämä piirre on häviämässä jo...)

No joo, siinä me kuitenkin istuttiin, kaikki viisi lasta ja vielä siskon 3- ja melkein 6-vuotiaat vilkaat pojat. Olin ihan unohtanut, minkälaista se on, kun me kokoonnutaan. Etukäteen kuvittelin, että näin aikuisiällä tiedossa olisi mukava ateria, missä rauhaisasti käytäisiin läpi kaikkien kuulumiset ja sitten puhuttaisiin ajankohtaisista asioista. Vaan ei. Koko päivällisen (siis noin 2 h) ajan käynnissä oli samanaikaisesti vähintään viisi keskustelua. Kaikki kertoivat suu vaahdossa omia juttujaan, mutta kenelläkään (paitsi isällä ja avovaimolla) ei ollut aikaa/mahdollisuutta keskittyä kuuntelemaan muita. Väliin heitettiin aina joku pikku pilkka  ja sitten taas jatkettiin.

Mulle jäi aika epäselväksi mitä mun veljilleni kuuluu ja mitä kukin puuhaa tällä hetkellä. Yhteydenpito on luonne-eroista johtuen aika satunnaista mun ja veljien välillä. Isällä olevat dinnerit on hyvä tapa pysyä kärryillä, mutta tällä kertaa en kyllä tullut hullua hurskaammaksi mistään. Mutta tuskinpa veljetkään tietävät sen paremmin, missä mun elämässäni mennään.