Mulla tuli tänään ikävä meidän kouluun. Hassua, että yhä puhun siitä meidän kouluna, vaikka tänäänkin olin ihan muualla sijaisena. Ei siinäkään koulussa mitään vikaa ole. Se vaan ei ole meidän koulu eikä siellä ole mun ihanat työkaverit töissä.

Meitä oli ihan huippujengi koossa omassa koulussa. En nyt puhu niistä marisijoista, "työ-on-pakkollinen-paha"-tyypeistä ja miesämmistä, mitä siellä myös riittää. Puhun niistä lapsettomista, melko samanikäisistä ihmisistä, jotka mun tavoin jaksaa vielä aidosti innostua siitä mitä tekee ja joiden kanssa voi aina suunnitella kaikkea uutta ja hienoa. Niistä, joiden kanssa meillä on muutakin yhteistä kun sama työpaikka, joille on ihana marista kun menee huonosti ja jotka jaksaa lohduttaa ja kuunnella, mutta joille on myös mahtavaa riemuita, kun joku asia menee hyvin. Ja jotka riemuitsee kansssasi. Joiden oppilaista tiedetään melkein yhtä paljon kuin omistamme ja joiden miehetkin (tai kissat :-) ) on meille tuttuja.

Näin "nuorisojengiläisiä" tänään. Oli mukavaa nähdä niitä, mutta pakostikin tuli vähän ulkopuolinen olo, kun kuunteli niitä juttuja ja samalla mietti että "tää ei koske mua". Olihan se vähän synkkää. Vaikka oma valintahan tämä oli. Siitä huolimatta ikävä kaihersi pikkuisen. Omassa koulussa kun oli niin helppoa olla. Ja turvallista. Ja vaikka huipputiimiä näkisi työn ulkopuolla vaikka kuinka paljon, ei se ole ihan sama asia. Ne on kaikki kuitenkin niin 110% opettajia, että väkisinkin jutut kääntyy kouluun koko ajan. Kun ei itse jaa sitä arkea, siitä alkaa olla päivä päivältä vaikeampaa innostua.