En jaksanut tänään mennä tanssitunnille. En ole tehnyt tänään juuri mitää, paitsi odottanut tietoa työpaikasta. Pyykkiä sentään pesin, mutta senkin tuntui aivan hillittömältä urotyöltä.

Niinpä se tanssiminen olisi ollut poikaa. Ei vaan huvittanut. Kotoa lähteminen tuntuu välillä ihan ylivoimaiselta, etenkin jos on koko päivän hengannut täällä ilman rillejä ja verkkareissa. Huomaan, etten myöskään jaksaisi vastata puhelimeen, käydä kaupassa tai edes suihkussa. Mieliala on ihan hyvä, mutta ajantaju jo heittelee pahasti ja mikään asia ei hoidu eteenpäin.

Tässäkö tää nyt sitten on? Tasaista alamäkeä syrjäytymiseen? Kohta en enää poistu minnekään vaan kyyhötän koneen ääressä kirjoittamassa blogia kaiket päivät. Kauppaan lähden vasta, kun makeanhimo ylittää kaikki kynnykset (viis oikeasta ruuasta). Kämppä alkaa läävääntyä, kun en jaksa edes roskia viedä. Vuoraan seinät sanomalehdillä ja likaiset astiat piilotan sängyn alle. Musta tulee ihmisarka ja peikon näköinen. SIlmiä pitää siristää ulkona kun siellä on liian kirkasta enkä ole tottunut siihen....

Paskat. Huomenna mä ryhdistäydyn. Herään aikaisin. Menen heti suihkuun. Lähden yliopiston kirjastoon ennen kymmentä. Teen kaikkia rästihommia ja juoksentelen virastoissa. Menen pelaamaan sählyä. Lähden sen jälkeen kahville. Tai vaikka kaupungille! En hissuttele kissan kanssa kotona koko päivää. Ei tälläinen peli vetele.