Tässä työnteon lomassa on taas tullut lueskeltua muiden blogeja ihan urakalla. Olenkohan mä jotenkin estynyt, kun en muiden sinkkubloggaajien tavoin halua/pysty/viitsi avatua parinvalinnasta ja sinkkuuden kurjuudesta ja elämästäni sinkkuna?

Vai johtuukohan se siitä, että monet kaverini seuraavat blogiani enkä halua antaa vaikutelmaa epätoivosta. Sillä mitään pahempaahan ei ole kuin epätoivoinen sinkku. Käsittääkseni useimmat pyrkivät välttämään sitä leimaa hinnalla millä hyvänsä (paitsi blogeissa, missä usein ruikutetaan olan takaa elämän kurjuutta). Tai itse ainakin. Se on jotenkin niin säälittävää ja karmeaa, että epätoivoisesksi leimautumista tulee vältäää kuin ruttoa!

VAI - onko tässä käynyt niin, että musta on lopullisesti tullut hullu kissanainen...? Eli olenko jo tyytynyt kohtalooni vanhapiikana (miten toi sana muuten taipuu? onko se edes yhdyssana? sanotaanko se vanhanapiikana), olenko lakannut tavoittelemasta idyliä aviomiehestä, omakotitalosta, kahdesta lapsesta, farmariautosta ja kultaisesta noutajasta...? Buahhaha - se idyli ei ehkä koskaan edes ole ollut se oikea mulle. Mutta jotain sinne päin toki (avomies, adoptiolapsi ja kerrostalo)

Tjaa. Paha sanoa. Se on kyllä varmaa, että tällä hetkellä arvostan omaa tilaa ja kotia. Mutta ei se estä vilkuilemasta pertsoja radalla ollessa ja miksei muutenkin. Vienti on vaan aika heikkoa, etten hirveästi jaksa ponnistella. Ja nyt kun olin menossa kahden kaverin kanssa speed datelle, mitä itse sitä piatsi ehdotin, olinkin se raukkis, joka alkoi perumaan ennen h-hetkeä. Tätä menoa mut voidaan kantaa 60 v kuluttua hautaan täältä nunnakammarista, minne olen nyt jo aika hyvin muumioitunut...