Eilen illalla puhelin soi. Soittaja esitteli itsensä ja kuvittelin hetken, että toisessa päässä oli eräs samanniminen kolleegani. Kuinka ollakaan, soittaja olikin eräs vanha tuttu vuosein takaa. Olimme muinoin samaan aikaan vaihto-oppilaana ja pidimme jossain määrin yhteyttä paluumme jälkeen. Pitkiin pitkiin aikoihin en kuitenkaan ollut kuullut hänestä mitään. Olin kuin puulla päähän lyöty, yhtä aikaa todella ilahtunut ja hämmästynyt.

Olen itsekin suunnitellut muutamankin vanhan ystävyyden uudistamista, mutta aina se jää ajatuksen tasolle. Meilasin jopa kerran koulukaverit.comin kautta yläasteen parhaalle kaverilleni ja lupasin pyhästi soittaa lähiaikoina. No, siitä yhteydenotosta on nyt varmaankin 4 vuotta, joten kohta voisi olla korkea aika.

Miten voi olla niin vaikeaa ottaa yhteyttä ihmisiin, joiden kuulumiset edelleen kiinnostaisivat kovasti - jos vaan saisi aikaiseksi yhteyden?!?! Pakko myöntää, olen niin laiska ja inhoan epämukavia tilanteita, että lykkään yhteydenottoa, sillä juttu ei ehkä luistakaan enää niin sutjakasti kuin silloin joskus. Pelkään epämiellyttäviä hiljaisuuksia, sitä etten ymmärrä yhtään toisen valintoja, sitä ettei toinen ymmärrä omiani. Ja jos en ota yhteyttä, minua ei koskaan tarvitse pettyä muutokseen. Enkä koskaan saa tietää, olisiko meistä muutoksen kautta tullut uudestaan hyvät ystävät.

How pathetic!