On se opettajan työ vaan hienoa... Ainakin joskus. Aika usein ihmettelen ihan vakavissani, miksi ihmeessä halua katsella ja paimentaa jonkun muun kurittomia kakaroita päivät pitkät. Blogini onkin tarkoitus olla henkireikä pahojen päivien purkamiseen ja toisaalta paikka, missä voin viljellä myös hyviä fiiliksiä kivan päivän jälkeen. Kaverit ainakin hyötyvät, kun tietävät, millä tuulella heilun..!

Tämänpäiväinen liikuntatunti oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Ensimmäisen tunnin ajan homma oli hanskassa oikein hyvin, mutta pithän se arvata, että jos ottaa koripalloa, niin läksiksihän se menee. Voi sitä itkua ja hammasten kiristystä, kun kaikki oli taas niin epäreilua! Muutamat pikkunassikat saivat raivareita ja yksi kävi toisen kimppuun. Osa suuttui, kun peli ei sujunut itsetoivotulla tavalla ja loput hermostuivat, kun liikkatunnit ovat aina säätöä. Pidin hirmuisen nuhtelun kollektiivisesti kaikille, mutta mainitsin nimeltä sentään syyttömät. Jaa-a, enpä tiedä keinon pedagoogisuudesta. Tunnin jälkeen otti taas päähän. Miten on mahdollista, että sitä yhtä ryhmää vaan ei saa hallintaa millään? Kyse on kuitenkin vain pikkupojista!