Kyllä ne päikkärit kummasti piristivät, vaikka en mielestäni hyvin nukkunutkaan. Kurkkua kiristää koko ajan niin vietävästi, että sen tarkkailuun kuluttaa aivan turhaa energiaa. Kaipa tämä tästä. Kohat lähden virkistämään itseäni nykytanssin pariin. En siitä niin kauhean innostunut ole, mutta lupauduin menemään enkä sitten viitsinyt perua lupaustani. Jätin työpaikan tyhy-illan väliin. Sattuivat perkeleet samaan päivään. Lisäksi epäilen, että siellä hyvän ruuan äärellä mua oltaisiin taa houkuteltu jäämään tohon taloon. Kerran ovat jo käännyttäneet, tällä kertaa aion pitää pintani.

Tajusin justiinsa, että ohimoiden ja kurkun kiristäminen ovat stressin ayytä, mutta stressi ei johdu siitä mistä kuvittelin. En mä työttömyyttä pelkää. On sitä ennenkin pärjätty työttömyyden yli vähäisemmillä varoilla (harmittaa kyllä, kun silloin joutuu karsimaan matkustelusta...). Ei, ei työttömyys stressaa, vaan pelko siitä, että en saakaan "oikeita töitä", jotka auttaisi mua saamaan mun unelmatyöni sitten vähän myöhemmin. Jos taas annan periksi ja päädyn opettamaan peruskoulussa, se ei vie mun työuraani eteenpäin pitkällä tähtäimellä.

Ja sehän vasta stressiä aiheuttaakin, että ehkä se unelmatyön ovi ei koskaan mulle aukenekaan. Mitenkäs sitten suu pannaan? Mä olen kuvitellut koko ajan, että kotimaassa työskentely on vain välietappi ja muutaman vuoden sisällä suuntaaan nokkani kohti kaukaisuutta. Voinhan mä sinne suunnata, mutta jos ei ole duunia, niin se menee oleiluksi, mikä on kyllä kivaa, mutta ei vastaa mun odotuksiani siitä, mitä olen saavuttanut kun olen 35. Huh.