Joko olen taidetta ymmärtämätön ääliö (mikä voi hyvin pitää paikkaansa) tai sitten nykytaide on vaan ihan tosi kummallista. Olin katsomassa tänään nykytanssia. Osasin etukäteen arvailla, että se todennäköisesti olisi outoa. Mutta että niin outoa... En ymmärtänyt yhtään mitään. Tanssiosuudet olivat hienoja, mutta kaikki kävely ja vääntelehtiminen ja kuiskiminen ja kiljuminen jäivät mulle hyvin hyvin epäselviksi. En tosiaankaan osannut arvata, mitähän koreografi mahtoi haluta sanoa tai kertoa teoksellaan.

Varmastikin se johtui osittain siitä, että tuttuuden tunne puuttui hommasta. Joka kerta kun tanssijat TANSSIVAt, siis liikehtivät tanssiksi tunnistettavalla tavalla, koin helpotuksen. Niitä pätkiä minun ei tarvinnutkaan yrittää niin kovasti ymmärtää, koska se oli tanssia. Kaikki muu oli niin vierasta, että kun en pystynyt tulkitsemaan sitä tanssiksi, vaikutti ilveily hölmön hommalta. Ehkä niitä osia ei oltu tarkoitettukaan tulkittaviksi millään yleisemaalilmallisella tavalla. Kai pohjimmainen pointti on, että jokainen voi itse päättää, mitä tekeminen symbolisoi. Silti: minä olin H. Moilasena. Ja koska itsensä tyhmäksi tunteminen ketuttaa aivan vietävästi, en siis ollut kovinkaan kikseissä esityksestä.

Kuvataiteessa minulla on sama ongelma. Esittävää taidetta on helppoa katsoa, kun ei joudu itse tulkitsemaan liikaa. Moderni taide, missä käytetään monenlaisia tekniikoita ja materiaaleja, menee multa yli hilseen. Olen kuitenkin kehittynyt tässä. Syyslomalla Espanjassa kävin katsomassa pakolliset Picassot, Dalit ja Mirót. Olin ositiivisesti yllättynyt - vaikka en ymmärtänyt niistä hölkäsen pöläystä, Mirón naivit ja värikkäät työt iskivät kovaa! Kai se on niin kun ihastumisessa. Joko sitä tykkää tai sitten ei. Tai sitten sitä voi oppia tykkäämään. Sitä odotellessa nykytanssin kohdalla!