Viime yönä tunsin itseni jälleen hyväksi ihmiseksi.

Puolen yön jälkeen, juuri kun ajattelin yöpuulle käymistä varteenotettavana vaihtoehtona, alkoi jostakin kuulua heikkoja "apua, apua, tulkaa auttamaan" huutoja. Ensin kuvittelin niiden tulevan jonkun liian kovalla olevasta töllöstä. Sitten yritin hetken ignoroida ääniä. Totesin melkein heti, etten mitenkään pystyisi edes yrittämään nukkumista, jos joku koko ajan huutaisi jossakin apua.

Kävin kuulostelemassa rapussa ja päättelin huudon kuuluvan alakerran asunnosta, jossa asuu vanha mumsse. Koskapa satui näkemään ennen joulua kuinka mumsse kiikutettiin ambulanssilla sairaalaan, oletin, että tosi oli kyseessä. Yritin huudella postiluukusta olevani siinä ja soittavani apua. Mumsse tausi, että joku oli lähellä, mutta ei kuullut minua. Huusi vaan minua tulemaan sisään auttamaan häntä. Ovi oli (yllättäen...) lukossa, joten soitin heti yleiseen hätänumeroon. Omakin sydän takoi siinä vaiheessa sataa ja olin ihan varma, ettei apua saapuisi, kun en sen tarkempaa osannut kertoa, mikä oli hätänä.

Hätänumerosta lähetettiin tietysti apua ja minua pyydettiin menemään kadulle päästämään apu portista sisään. Niin siellä sitten keppaloin puoli yhden aikaan pakkasyössä apua odotellen. Paikalle kurvasikin poliisipartio ja huudeltuani mumsselle vielä avun olevan nyt paikalla jätin poliisit odottelemaan kiinteistöyhtiön tuloa ja kipusin omaan kotiin.

Voitte olla varmoja, ettei uni heti painanut silmää. Yritin vielä pälyillä  ikkunasta kunnon kerrostalokyylänä, vietiinkö mummo ambulanssilla. Mumssen kohtalo jäi epäselväksi  - oletan kyllä, että kuulen lähipäivinä naapureilta, olinko sankari vai oliko tätönen vain nähnyt pahaa unta.