Opettaessa tuntuu usein, että tää on mun juttuni ja tähän haluan panostaa. Päästessäni paneutumaan tutkimukseen jatko-opintojen ohessa, olen käänteisesti sitä mieltä, että se se vasta mun juttuni onkin. Molempiin ei pysty panostamaan kokonaisvaltaisesti. Joskus pitäisi varmaan päättää, kumman valitsen.  Voin kyllä yrittää harrastepohjaista jatko-opiskelua, mutta pelottaa, että sitten siihen ei jaksa kauheasti satsata, kun ei ole pakko. Toisaalta opettaminen on sen verran siistiä puuhaa (+ kuitenkin tuottoisampaa kuin se opiskelu), että sitäkään ei haluaisi jättää. Etenkin nyt tuntuu, että olen löytänyt oman juttuni, kun monikulttuurisuus on aina kiinnostanut kovasti.

Mikäli jatko-opintoni eivät ikinä etenisikään, en voi ainakaan väittää, että se olisi ollut ohjauksesta kiinni. Harvalla kai on niin intensiivistä ohjaajaa, joka meilaa perään, jos musta ei ole vähään aikaan kuulunut mitään. Nytkin se oli suunnitellut ylimääräisen seminaarikurssin kolmelle sen ohjattavalle. Lisäksi se antoi kovasti ohjeita, mitä kaikkea voin tehdä ja miten valmistautua seminaarien istuntoihin vielä paremmin. Aika ihkua. Ja ihan toista kuin graduohjaajan tyyliin kuului. Se oli sitä mieltä, että jokaisen on itse löydettävä ratkaisut. Se ei koskaan antanut oikeastaan mitään ohjeita, mutta kuunteli mun pohdintamonologeja tuntikausia.